Kesäkuu tuntui menevän ohi kuin vilauksessa. En ehtinyt nauttimaan kesäöiden ihanasta tunnelmasta, aamu-usvaisista maisemista tai ylipäätään aamuauringosta. Koko kesäkuu oli sateinen ja heinäkuun korvilla sääennusteita katsoessani harmaan säärintaman seasta löytyi yksi aurinkoinen kesäyö. Tiesin heti, että sen selkään oli lähdettävä. Otin suunnakseni historiallisen Orisbergin alueen Isossakyrössä, jossa kesäyön näkeminen saapui To do -listalleni vasta viime syksynä.
Katsoin kelloa. Se oli minuutilleen 1.30. Olin nukkunut viisi tuntia ja vielä oli reilu tunti aikaa herätykseen. Jokohan voisin nousta ja lähteä? Mikäli nukkuisin teltassa, olisi kesäyöhön herääminen helpompaa. Sen kuin avaisi teltan vetoketjun ja kesäyö olisi siinä edessä. Mutta tällä kertaa päätin nukkua kotona ja herätä keskellä yötä. Tavallaan pidän siitä, sillä silloin ei tarvitse pakata yhden yön tavaroita mukaansa eikä etenkään purkaa ja huoltaa niitä kotiin palatessa.
Suljin kotioven hiljaa ja lähdin ajelemaan kohti Isoakyröä. Kello oli puoli kolme yöllä ja edessä oli reilu puolen tunnin ajomatka Orisbergille. Tiet olivat hiljaisia ja taivaanranta kajasti oranssin-vaaleanpunaisena horisontin alapuolella loistavan auringon voimasta. Näin kaksi kettua. Toinen loikki onnellisena pellolla, toinen istui sen reunassa. Öisin ajaessa aina jännittää, että tielle juoksee hirvi tai muu eläin, mutta onnekseni näin ei tälläkään kertaa käynyt.
Pysäköin auton Orisbergin toimintakeskuksen paikoitusalueelle harmaan matkailuauton viereen. Poimin tavarani ja lähdin kävelemään kohti uimarannan laituria. Olin toivonut näkeväni usvaisen järvimaiseman, mutta harmikseni sitä ei tänä yönä ollut. Vallitsevan lumoava hiljaisuus ja puiden lomasta näkyvä miltei peilityyni järvenpinta ottivat minut kuitenkin vastaan, kun kävelin Kotilammin rantaviivaa pitkin. Saatoin vain myhäillä itsekseni tätä näkyä.
Kotilammi, jonka rannalla nyt olin, on Suomen vanhin tekojärvi ja se rakennettiin vuonna 1783 tuomaan vettä alueella sijainneelle rautaruukille. Tekojärveksi sitä ei kuitenkaan rannalta katsottuna tunnista. Sen vehreät ja osin kivikkoiset rannat, pienet lahdelmat ja saaret saavat sen näyttämään kuin miltä tahansa Pohjois-Savolaiselta järveltä, jonka rannoilla olen viettänyt lapsuuteni. Nyt edessäni kuitenkin aukesi maisema järven yli valkoisena hohtavalle ruukinkirkon kellotapulille, joka sijaitsee aivan Kotilammin rannalla. Kävelin laituria pitkin ja vain ihailin tuota näkyä. Kellotapulin on suunnitellut saksalainen arkkitehti Carl Ludvig Engel, jonka kädenjälki näkyy merkittävästi myös pääkaupungissamme Helsingissä.
Kesäyön rauhallisuus oli käsin kosketeltavaa. Jatkoin matkaani rantaviivaa pitkin kävellen kohti Orisbergin leirintäaluetta, jossa on pieniä punaisia mökkejä sekä rauhallisia asuntoautopaikkoja lähellä rantaa. Parkissa oli yksi asuntovaunu, jonka ohitse yritin kulkea huomaamattomasti. Itse asuntoautoillessa olen saanut huomata miten herkästi ohikävelevien ihmisten askeleet kuuluvat sisälle autoon ja erityisesti miten herkästi ne havahduttavat hereille keskellä yötä. En halunnut säikäyttää ketään.
Leirintäalueen toisesta päästä lähtee polku Orisbergin patikkareitille, joka kiertää Kotilammin. 11 kilometrin pituinen ympyräreitti kulkee kosteikolla pitkospuilla, metsissä sekä metsäteillä. Halutessaan patikkareittiä pitkin voi kulkea myös vain Kotilammin kodalle ja sieltä samaa reittiä takaisin, jolloin retken pituudeksi tulee noin kuusi kilometriä. En kuitenkaan tällä kertaa lähtenyt patikoimaan vaan valokuvaamaan ja nauttimaan kesäyön tunnelmasta. Päätin kuitenkin käydä katsomassa patikkareitin alkupäässä, jossa puiset pitkospuut johdattavat halki pienen kosteikkoalueen suunnaten kulkemaan Kotilammin rantametsikköön.
Pieni pitkospuin ylitettävä kosteikkoalue ja Kotilammin lounaisnurkka oli täyttynyt usvalla. Olisin voinut haljeta onnesta. Vaikka usvaa ei ollut paljon, se kietoi silti syleilyynsä jo hieman nuupahtaneet tupasvillat. Astelin pitkospuille. Sieltä täältä alkoi kuulua yksittäisten lintujen aamu-unista laulua ja silloin tietää auringonnousun lähestyvän. Kävelin kosteita pitkospuita edestakaisin samalla kuvaten yhä voimakkaammin punertuvaa taivaanrantaa, joka loisti pienen usvaisen suomaiseman toisella puolella. Mikään ei häirinnyt minua. Ei ympärillä lennelleet hyttyset eivätkä edes läpimärät kenkäni, jotka pitkospuiden raoista kasvaneet suovehkat ja muut kosteikon kasvit olivat kastelleet.
Siirry lukemaan osa 2.