Päästäksesi lukemaan tämän blogitekstin ensimmäisen osan, klikkaa tästä.
Tumman oranssina hohtanut aurinko alkoi pilkottamaan horisontista ja kiirehdin askeliani. Minulla ei ollut kiire, mutta tuntui kuin en olisi halunnut menettää sekuntiakaan aamuauringon ensisäteistä. Se nousi horisontista niin räikeänä vastarannan puita maalaten. Rantaa jälleen lähestyessäni, tunsin, miten auringonsäteet valaisivat kasvoni ja saivat ympärilläni olevan metsän näyttämään kuin oranssein maaliroiskein värjätyltä taideteokselta. Olin niin onnellinen.
Suuntasin kohti puista siltaa, joka johdatti minut pieneen saareen. Askeleeni kumisivat jo osin sammaloituneita hirsiä pitkin kävellessäni ja keskikesän aurinko lämmitti kasvojani kellonajasta huolimatta. Kesäkuu oli vain muutama tunti sitten vaihtunut heinäkuuksi.
Laskin reppuni maahan ja istuuduin rantakivikolle. Tässä oli täydellinen paikka nauttia aamukahvista auringonnousua katsellen. Linnut lauloivat jo täyttä häkää. Lokit kirkuivat ja sorsat pulisivat, kun kaadoin kiehuvaa vettä pikakahvipurujen päälle kuksaani. Vaikka olen vannoutunut kahvin ystävä, retkillä juon aina pikakahvia. Yksi vastenmielisimmistä asioista nimittäin on termarin tiskaaminen oikean kahvin jäljiltä. Kiehuva vesi ei aiheuta niin paljoa tiskaamista.
Kun olin nauttinut viimeisenkin siemauksen aamukahvistani, päätin jatkaa matkaani vielä uudemman kerran ruukinkirkon kellotapulille. Tällä kertaa vain saman puolen rantaviivaa pitkin. Kello lähestyi aamukuutta, kun kävelin kunnioittavasti rautaisten hautaristien ohitse kohti kellotapulia. Miksi patikkareitti kulkee juuri tästä kohdasta? Jo osin heinittyneiden hautakumpujen läheltä. Minusta tuntui pahalta. Polku kulki mielestäni aivan liian läheltä hautoja, joiden ruotsinkielisissä hautaristeissä lueteltiin 1800-1900 -vuosisatojen vaihteessa kuolleiden henkilöiden nimiä.
Paikka herätti miettimään Orisbergin historiaa, jonka merkityksellisin aikakausi on alkanut jo 1670-luvulla. Alueelle perustettiin tällöin rautaruukki, josta kasvoi oma yhdyskuntansa. Ruukki toimi Orisbergissä aina 1900-luvun alkupuoliskolle saakka ollen koko Pohjanmaan merkityksellisin maatila. Hautausmaa, jonka lävitse nyt kävelin, on perustettu tuon ruukkiyhdyskunnan aikaan. Samoihin aikoihin Orisberg sai myös oman kirkkonsa; kahdeksankulmaisen puukirkon, jonka on suunnitellut jo aikaisemmin mainitsemani arkkitehti Carl Ludvig Engel.
Istuuduin kellotapulin puisille portaille. Täältä avautuu näkymä Kotilammille sekä Orisbergin kartanolle, joka valmistui 1820 -luvulla. Kartano on Suomen pohjoisin perinteinen aateliskartano ja se toimii Björkenheimin suvun yksityiskotina jo kuudetta sukupolvea.
Pohdin maisemaa edessäni. Tarinan mukaan tämän samaisen kellotapulin edustalla Jean Sibelius vaihtoi kihlasormuksia vaimonsa Ainon kanssa ehtookellojen soidessa. Täällä vieraillessa kellotapulin kirkasäänisiä kelloja pääsee itse soittamaan. Tällä kertaa en kuitenkaan viitsinyt tehdä sitä ja herättää vähän matkan päässä nukkuvia matkailijoita.
Aamun edetessä ja auringon noustessa yhä korkeammalle, päätin ottaa tavarani ja lähteä kotiin aamupalalle. Orisbergin alue on kiehtova käyntikohde, jonne kannattaa suunnata, mikäli historia ja kulttuuri kiinnostavat. Kesäaikaan alueella on erilaisia tapahtumia sekä teatteriesityksiä ja sunnuntaisin auki oleva kesäkahvila, joka tarjoaa keittolounasta sekä iltaisin vohveleita. Orisbergin historiasta kannattaa lukea lisää esimerkiksi Museoviraston sivuilta. Mikäli historia kiinnostaa enemmänkin niin suosittelen lukemaan Pirjo Tuomisen ”Linnat” -romaanin, joka sijoittuu 1800-luvun Suomeen ja kertoo Orisbergin kartanon omistajasta ja aikansa suurliikemiehestä Bengt Magnus Björkmanista sekä hänen pojistaan. Historiallinen romaani on kirjoitettu kirjekokoelmien ja arkistomateriaalien avulla, johon Pirjo Tuominen on aikanaan paneutunut.
Orisbergin patikkareittiin pääset tutustumaan lisää tästä.
Orisbergin ajankohtaisiin tapahtumiin sekä esimerkiksi kesäkahvilan aukioloaikoihin pääset tutustumaan Orisbergin toimintakeskuksen Facebookista.